sukupolvemme on toki edellistä toiveikkaampi, valoisampi. mutta tämäkin arvo toteutuu pitkälti minän kautta. me suhtaudumme iloisen optimisesti minän kehitysmahdollisuuksiin. minä voi menestyä, minällä on kehittymisen varaa, minä voi vauraassa ja vapaassa maailmassa toteuttaa itseään miten tahtoo. minällä on kerta kaikkiaan kelpo chäännsit tulla hyväksi minäksi!
minulla on ainakin aavistus siitä, että vanhempiemme sukupolvelle jokin muu oli tärkeämpää, käytetään siitä sitten tapauskohtaisesti nimitystä työ, perhe, aate tai jokin muu. minä-projekti syntyi myöhemmin. siitä ovat tosin nyt päässeet nauttimaan jo suuret ikäluokatkin, jotka toteuttavatkin minä-projektiaan oikein olan takaa ja hartiavoimin. tästä kliseisenä ja silti / siksi osuvana esimerkkinä vaikkapa se, mitä entisille taistolaisille on tapahtunut viime vuosikymmeninä (sinikka sokka!). mutta ei tarvitse mennä näinkään kauas havaitakseen, kuinka minä jyllää ja hyvinvoi.
kysymys yhteisöstä ja yhteisyydestä asettuu myös minän kautta. karkeasti, me emme kysy "miten voisimme lisätä yhteisöllisyyttä maailmassa?" vaan "miten minä voisi(n) elää yhteisöllisemmin?".
tämä sukupolvi on edellistä huolestuneempi. se onkin täsmällisin toistaiseksi keksimäni sukupolvemme määritelmä. huolestunut sukupolvi. meissä on paljon pohtijaa ja murehtijaa, mitä tulee sellaisiin asioihin kuin ekokatastrofin uhka, nuorten hyvin- ja pahoinvointi tai terrorismi. mutta miksi tämäkin tuntuu näkyvän epävarman henkilökohtaisen tulevaisuuden ja oman turvallisuuden pelkona? koska minä on siinä niin vahvasti välissä. maailman / suomen / kajaanin / generaattorin / läheistemme tulevaisuus on minällemme aina vähäpätöisempi asia kuin minä itse. me kannamme kyllä huolta sen, niiden puolesta, mutta vain osana itseämme. "mitä minulle tapahtuu jos generaattori (/x) lakkaa olemasta?"
älkää nyt sanoko, että narsismi / terve itsekkyys / haluava minä se nyt vain on ihmisen osa. kertokaa (pliis), että jokin muukin horisontti on.
e
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti