Haluaisin pitää itseäni Kajaanin ja Kainuun puolestapuhujana. Täältä Helsingistä käsin operoidessa tulee kuitenkin aika ajoin mietittyä, missä määrin mesoaminen synnyinseutujen puolesta on tarpeellista – ja jos onkin, niin minkä tähden?
Olen kiihkeä, isänmaallinen ja suulas puheen kääntyessä Kainuuseen. Hokkia en seuraa runkosarjassa, mutta ratkaisupeleissä kannan lätkäsydäntä ja olen raivostuttavuuksiin saakka äänekkään ylpeä TuTon kaatumisesta. (Pronssi ei ole häpeä, hyvää työtä!) Arvostan Kainuun kulttuurikenttää sekä sen monimuotoisuutta: se sydän, minkä maakunta tekemisillään kantaa, on korvaamattoman kallis. Niin ikään kunnioitan Baronia, sielukasta kapakkaa, jonka kanta-asiakaskortin hypistelyä en millään malta odottaa.
Minusta on tullut kotipaikkaelämysmatkailija. Kajaani edustaa minulle karkkimaata, jossa kaikilla on makeaa suun täydeltä, jossa asiat ovat jollain tapaa järjestyksessä, jossa ketään ei muksita turpaan kebabjonossa. Tämän höttöutopian ylläpito vaatii välillä rajujakin toimenpiteitä: helppo on jälleen Helsingissä retostella Kajaanin ihmemaalla, kun on ensin aikansa kaupungissa viettänyt silkastaan yhdessä nurkassa kykkien ja silmiään kebabjonossa ummistellen. Kaiken huipuksi alan huutaa Nälkämaan laulua peittääkseni työttömyysluvunlaskennan, mikä kaikista ilmansuunnista korviini koettaa tuivertaa. Hävettää.
Jokainen kaiketi pyrkii elämään elämänsä niiden aatteiden ja uskojen puitteissa, mitkä itselleen parhaiksi kokee. Siirryttäessä yksilöstä yhteisöön tämä minuuden kokemus, minän usko tai aate, voi helposti horjahtaa ”suuremman hyvän” tieltä. Mikä on se hyvä? Ketkä sen määrittelevät? Kenen etuuksiin siinä pelataan? Yhteisön, yhteiskunnan, yksilön, kassavirran? On hyvin hankalaa enää olla vastarinnankiiski, kun naapurin Reiskakin on Facebookissa ja liittynyt kolmeentoista ryhmään, joista kaikissa haistatellaan Arkadianmäelle tai Nina Mikkoselle. Niin ikään yhtä hankalaa on olla nyökyttelemättä yleisönosastojen kansanmiehille, jotka vihaavat keväistä koiranpaskaa ja suvaitsemattomuutta. Kolikon kääntöpuolella on taas nähtävissä heitä, jotka kritisoivat kaikkea edellä mainittuja.
Idea kummallakin puolella päilyy kutakuinkin samana: on valittava leiri, osoitettava sormella jotakin kohti, oltava osa meitä, maalata mustavalkoiseksi seikka jos toinenkin, ja olla ehdottoman oikeassa. Kun tämä me-henki yhdistyy populistiseen itsestäänselvyysmantraan, lappuihin silmillä sekä yksinkertaistuksiin, siinä ei enää paljon yksilö paina. Sitä ei enää edes ole.
Oma elämysmatkailuni lukeutuu edellä mainittuun ajatukseen ”jostain paremmasta”. On jotain, mitä ei ole juuri nyt käsillä, mutta mitä himoitsee suunnattomasti. Tämä on koko elämää leimaava tekijä – lapsena tuli herkästi ajateltua Helsingistä vain ne kermaiset puolet. Silloisessa unelmien kaupungissa pääsi vierailemaan vain ani harvoin ja jokainen suurkaupungin asukki näyttäytyi rikkaana, hyvinvoipana ja ydinperheellisenä nuoren korpiräkänokan silmiin. Ehkäpä juuri sen tähden tulee ryhmiteltyä itsensä rykmenttiin, josta voi huoletta mesenoida ”sitä toista” altavastaajan asemasta. Ei kai sijoittautuminen vaarallista ole, aavistuksen hönttiä kylläkin. Kuikuillessa toisaalle jää oman elinympäristön tuumailu herkästi toissijaiseksi.
Sen sijaan vaarallista on suodattaa ”siitä toisesta” silkastaan ne kullatuimmat puolet ja omistautua vääntämään lappuja syvemmälle näkökenttään. Tämä on jopa kebabjonomittelöä hölmömpää. Muuteltua totuutta ”suuremman hyvän” eteen. Elämysmatkailija tunnustaa tämänkin.
Millainen sitten on totuudellinen Kajaani? Ja kenen totuus se on? Onko tilaa tai edes tilausta itsestäänselvyyksille? Mille arvoille voi enää nojata saamatta kursailematta pataan? Kahden viikon kuluttua alkavassa Kainuun rakkausprojektissa seurataan juuri suurimpia suita – yksinkertaistaen totuuksia, laventaen itsestäänselvyyksiä. Katsoen Kainuuta yksikulmaisesti, ottaen kansan äänestä vaarin, tulkaten sitä ”yhteisen hyvän” eteen.
Perkele, olemme olennainen osa suomalaisuutta. Kotiseutuelämysmatkailijoille iskemme luun kurkkuun! Emme tyydy toteamaan faktoja, vaan teemme ehdotuksen parempaan, kuten kunnon kansalaisen kuuluu. Toteutamme tietoiskuja, tulkkaamme vaikeaa taidetta kansankielisiksi, luomme suomalaisten arvojen mukaista taidetta ja julistamme uusia totuuksia! Koska rakastamme Kainuuta. Koska luomme siitä omamme!
Tämän sumeilemattoman maailmankuvan ja yhteisöllisen populismin ohessa on kuitenkin syytä muistaa identiteettimme, toiveemme sekä tietomme ihmisenä. Tutkittava aihe ja lähestymiskulma on tiukan mustavalkoinen ja rajaa pois yksilön tahdon, sen sivussa kysymykset siitä, mitä kantaa mukanaan – uskooko maakuntaan ylipäänsä, tai edes huomenna – nousevat arvoasteikossa varsin korkealle. Ihan vaan vaikka tuulettumisenkin ja monimuotoisuuden tähden. Tässä meillä on kokonainen revohka ihmisiä Kainuun kynnyksellä, mittailemassa omaa ympäristöään ja tulevaisuuttaan. Kuulun itsekin tähän mietintämyssykolonnaan – Kajaani on koti, vaikka Helsinki onkin minut jo osin etelään juurruttanut. Onko mesoaminen yksisilmäistä vai tarpeellista? Entäpä usko?
Huhtikuuhun, kuomat!
-jonne-
